Hei, minä olen Erja, iikan akka. Helsingissä vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Ja silloin akka oli omissa korvissa ruma sana. Sitten tie vei Etelä-Pohjanmaalle ja siellä sana tuli kyllä kovin tutuksi … nyt se on jo osa minua. 

“iikan akan touhu ei kestä päivänvaloa”, 

ehkä vähän valotan lauseen taustoja. 

Valoherkkyys astui elämääni lupaa kysymättä vuonna 2002. Se teki minusta näköongelmaisen ja maailmasta kummallisen. Kaikki muuttui, ikkunasta tulviva päivänvalo ei ollut kiva juttu, hämärästä tuli tuttu ja lopulta pimeästä mun juttu… 

Työelämän junasta putosin, sivuraiteille tupsahdin. Mitäs keksisin, millä päiväni täyttäisin? Mitä pimennysverhojen takana touhuisin? Juna jätti, resiinalla etenen … ja etenemistä sekin!. 

Jo teininä naistenlehtiä silppusin, silpuista tarinoita kokosin. Sanoja, lauseita, juonia kehitin – itsekseni hihitin. Palapelejä koota tykkäsin, kortteja askartelin … omaksi iloksi näpertelin. 

“Nythän mulla on aikaa, olisiko silppuilussa vielä taikaa”, tuumasin. Sormet touhuilla tahtoo ja pää ideoita pukkaa kuin kesäpiha voikukkaa. Jos yhdistänkin nuo silput, sanat, kortit ja tarinat … ja palapelin niiden ympärille kehitän. Mihinkäs minä valoa tarvisin, pimeässä on mukavaa! 

2013 näki päivänvalon Korttiaskartelu iikan akka. 

Kaikki kortit ovat käsin tehtyjä, uniikkeja. Toiveitakin toteutan. Näin kortista saa persoonallisemman ja saajaa kuvaavamman. Tarinat ovat aina tilaustöitä. Koostan saamieni taustatietojen ja valokuvien pohjalta lämminhenkisiä, huumorilla maustettuja kertomuksia lahjansaajan vaiheista.