Teksti julkaistu 23.7.2021 | Päivitetty 24.2.2025

Viha-rakkaussuhde tietokoneeseen on aina hallinnut tekemisiäni. Olin erilainen nuori, en ensisilmäyksellä ihastunut. Outoa, punastuin joka kerta toisemme nähdessämme. En tykännyt, en ihastunut. Poskia kuumotti … kaikkea muuta silloin ajattelin.

Tykkää, ei tykkää, tykkää … hoin teininä päivänkakkaran terälehtiä repiessäni. Jotenkin tuo liittyi poikiin ja ihastuksiin. Se oli viatonta hupia, harmitonta ajanvietettä. Enpä tiennyt hokevani samaa myöhemminkin, tosin toisessa yhteydessä.

1985 loin ensisilmäyksen tietokoneeseen. Atk kuului jo silloisen koulun oppiaineisiin – en ihastunut. Moitin näyttöä, olin ainut, jota sen kirkkaus häiritsi. Irvistelin mielessäni ja himmensin laitteen sopivammaksi. Mur!

1988 toisen koulun atk-tunnit – sama kokemus. Himmennys ei auttanut. Tein vain pakolliset tehtävät, en tykännyt koko masiinasta. Ajattelin, ettei tuo atk ole se minun juttuni. Sisu vaan ei tykännyt periksi antamisesta!

2002 lokakuussa ostimme kotiin tietokoneen. Olin sittenkin päättänyt opetella tuon koneen salat. “Periksi en anna”, tuumasin. Kertailin kauan sitten koulussa opittuja asioita. Nyt himmennyskin oli jo toimivampi, niin ainakin luulin.

Viikon ehdin nappeja naputella – sitten tuli stoppi, iso stoppi! Silmät eivät sietäneet tietokoneen kirkkautta ja sinistä valoa. En voinut olla samassa huoneessa, jos kone oli auki. Pää antoi tiukan komennon ”pakki päälle, poistu takavasemmalle.”

Toisen meistä oli väistyttävä, emme mahtuneet samaan tilaan. Asiaa helpotti se, että suhteemme oli suht löyhä – en ollut kiintynyt, en edes ihastunut. Viha-rakkaussuhde tietokoneeseen sai jatkoa. Tykkäämistä en joutanut miettimään, meidän oli parempi olla kaukana toisistamme!

HIMMEÄSTÄ PIMEÄÄN – ENSISILMÄYKSELLÄ IHASTUIN

Ei tietokone ollut ainoa hankala asia, kaikki valot tuntuivat kovana kipuna silmissä. Jos suoraa valoa vielä onnistuin välttämään, niin heijastukset pinnoilta tekivät elämästä melko kimuranttia. Minä vikisin ja valo vei minua – pimeyteen!

Ikkunoista tunkeva aurinko oli myrkkyä. Pilvisinä päivinä luonnonvalo hetkittäin oli ok. Kokeilin erilaisia verhovirityksiä. Sanomalehtiä ja pimentäviä verhoja maalarinteipillä seinään teippasin. Hetken ne auttoivat, siis vain hetken.

2006 kaikki ikkunat peitin. Silmät nauttivat, saivat rentoutua. Luulin olevani turvassa. Aina jokin viritys irtosi. Sain aimo annoksen kirkasta päivänvaloa päin näköä. Ne hetket olivat painajaista, kipua ja tuskaa silmissä. Pakenin turvaan, pimeään.

Kipu helpotti, kun olin ollut täysin pimeässä huoneessa vartin verran. Ihastuin. Olin keksinyt hyvän ja halvan hoitomuodon. Nimesin nuo lepohetket koppihoidoiksi. Ei mitään ylimääräistä, ei mitään “vaarallista”. Varsin edullinen itsehoitolääke!

Opin myös tankkaamaan pimeyttä varastoon. Jos oli jokin pakollinen meno tiedossa, niin vietin pari päivää visusti sisätiloissa. Näin selvisin pienemmin vaurioin seikkailuista valoisassa maailmassa. Kotona sitten parantelin pään ja silmien saamia kolhuja.

2010 meille asennettiin uralliset pimennysverhot. Wau, nyt olin oikeasti turvassa. Ei ollut pelkoa teippien irtoamisesta, elämästä tuli helpompaa! Silmät alkoivat kestää paremmin pieniä pyrähdyksiä ulkona – vielä on toivoa ajasta paremmasta!

Huh, huh. Maailma oli muuttunut pimeiden vuosieni aikana todella paljon. Suht sujuvia ATK-taitoja tarvittiin kaikkialla yhä enemmän. Kotona minun ja masiinan valtataistelu jatkui. Viha-rakkaussuhde tietokoneeseen jarrutti etenemistäni. Emme vieläkään tykänneet toisistamme, olimme pattitilanteessa. 

IKIOMA HIMMENNETTY KANNETTAVA HELPOTTAA ELÄMÄÄ

2011 sain apuvälineeksi oman kannettavan tietokoneen. Se oli sen ajan tarpeisiini THL:n neuvojen mukaisesti himmennetty ja näyttö oli musta. Kaikki yllättävät, ponnahtavat kuvat oli estetty. Oliko ihastusta ilmassa? Myönnän, kyllä pikkuisen jo oli.

Nyt meillä oli tilaisuus tutustua toisiimme … tosin en muistanut mitään niistä koulun atk-opeista. Usein musta näyttö piti pimennossa tärkeitä kohtia, juuri niitä, joita olisi pitänyt klikata. Ei voinut sanoa oppimisen vauhdikasta olleen!

Olimme jälleen yhdessä, minä ja kone. Olimme molemmat muuttuneita. Annoimme suhteellemme uuden mahdollisuuden, erimielisyyksiäkin oli. Voihan voimasana – emme aina tehneet saumatonta yhteistyötä. Jostain kyllä olimme samaa mieltä …

… halusimme jatkaa yhdessä. Rakkaudesta emme vielä tiedä, meille riittää, että tykkäämme toisistamme. Sinnikkyys palkitaan. Mottoni on yhä se sama tuttu “periksi en anna”. Viha-rakkaussuhde tietokoneeseen alkoi muuttamaan luonnettaan. Tunnelin päässä näkyi jo valoa!

2012 oli jännää aikaa. Kesällä kävin tutkituttamassa silmiäni, sain reseptin atk-laseihin. Sain kehotuksen näppäilytaidon opetteluun ja koneeseeni tulisi puhetuki. Sen tarkoitus olisi säästää näköäni. Olin valmis kaikkeen uuteen, en heti nostaisi käsiäni pystyyn!

Syksyllä ostin nuo uudet lasit. Jo niitä noutaessani tiesin, että nyt ei kaikki ole ok. Pyynnöstäni huolimatta niiden linssit olivat kirkkaat. Suostuin kokeilemaan niitä kotona. Optimistina annoin laseille mahdollisuuden!

Kaulan lihakset kramppasivat. Valkoinen teksti mustalla näytöllä aiheutti kipua silmiin. Heti nostin tassut ylös ja vaihdatin tummemmat linssit. Jo vain elämä helpottui, kiitos.

VIHA-RAKKAUSSUHDE TIETOKONEESEEN SYVENEE – LISÄÄ LELUJA

Näppäilytaitoa opettelin – kymmenellä sormella silmät kiinni. Alku oli melko hidasta, sormet kohmeessa ja hukassa. Hommassa oli kyllä oma mielenkiintonsa, tykkäsin opettelusta. Naputtaessa sormeni notkistuivat, olivatkin kaikki tallella.

Puhetuki vaati sopeutumista. Monesti olisin halunnut jo edetä, mutta piti odottaa sen miesäänen puhetta. Paljon se “ukko” puhuikin, muu perhe kyllästyi kuuntelemaan. Jatkoin seurusteluamme ollessani yksin kotona.

2013 tutustuin FL-41 migreenilinsseihin. Punertavaa väriä vierastin. Kokeilin, linssit tuntuivat … tykkäsin. Elämä helpottui, kun sain lasini. Montaa asiaa oli paljon helpompi katsoa, maailma hymyili. Eivät lasit TV:n tai tietokoneen kanssa toimineet – molempiin tarvitsin tummat linssit. Migreenilaseilla oli muu tärkeä tehtävä – viedä minua useammin ulos luonnonvaloon.

Atk alkoi lisääntyvästi kiinnostamaan. On / off suhteessamme oli jokin kolmantena pyöränä hidastamassa meitä. Se puhetuki ei ollut täysin yhteensopiva koneeni kanssa. Viha-rakkaussuhde tietokoneeseen polki paikallaan. Annoin höpöttäjälle potkut!

Syksyllä minusta tuli akka, iikan akka. Halusin jatkaa jo teininä alkanutta harrastusta. Tiesin, että valoherkkyyteni ei mahdollista ihan kaikkea, mutta jotain sentään voin tehdä. Kotona turvassa pimennysverhojen takana pärjään kirkkaiden linssien kanssa.

2016 kokeiltiin botuliinihoitoa, se oli napakymppi. Hurja valoherkkyys alkoi helpottua. Ostin tabletin. Sen pieneen, suht kirkkaaseen näyttöön oli vaikea kohdistaa katsetta. Silmät alkoivat moittia läppärin mustaa näyttöä. Kirkkautta saisi olla enemmän.

2018 vein molemmat “hoitoon”. Toisen pimennystä vähennettiin ja toista himmennettiin lisää. Meitä oli taas kolme, nyt se ei haitannut. Olimme hyvä, toimiva kolmen kimppa: 17 tuuman kannettava, 10 tuuman tabletti ja minä. Yhteistyömme toimi kivasti! Voi pojat, kyllä atk-opintoihin intoa riittää!

Oppimisen vauhti vaan kiihtyy, on sen verran raskas kaasujalka. Ajokortitta hurjastelen, ohjaan, kurvailen ja jarrutan, jos muistan. Atk-kursseille en voinut osallistua, siellä kaikilla on kirkkaat näytöt. Jotain piti keksiä. Palkkasin kotiin ammattilaisia perustaitoja opettamaan. On palkitsevaa huomata, että taidot lisääntyy.

Lue myös tämä: VALOHERKÄN PIMEÄÄ JUNAILUA PIMEÄÄN AIKAAN

ÄLYPUHELIN, VERKKOKURSSEJA, BLOGGAUS … RAKKAUTTA SE VAAN ON

Kalligrafia, järjestelmäkameran manuaalisäädöt, kuvankäsittely, videointi ja bloggaus. Halusin vielä lisää varmuutta toimintaani ja suoritin ilmaisia opintokokonaisuuksia … opin työelämän digitaitoja. Olin todellakin koukussa uuden oppimiseen. Viha-rakkaussuhde tietokoneeseen ja muihin vekottimiin muuttui edelleen.

Tuo suhde alkoi lämpenemään, ilmassa oli jo vahvaa kiinnostuksen lisääntymistä. Olisiko meillä mahdollisuuksia pidempiaikaiseen yhdessäoloon? Uskoin, että kunhan pahimmat terävät kulmat saadaan hiottua, niin meitä ei pian voi erottaa.

Keväällä 2021 harjoittelin kuvaamista vanhalla älypuhelimella. Siinä näyttö oli vaihdettu pinkiksi. Kätevä, hassu vekotin. Kuvien oikeat värit tosin näkyivät vasta, kun olin siirtänyt kuvat koneelle. Kiva lelu tämäkin!

Puhelimena oli aina ollut vanha nokialainen. Siinä on isompi SIM-kortti, joka ei uusiin laitteisiin sovi. Ostin varoiksi helpon Doron … vielä tulee päivä, kun tuo SIM-vanhus rikkoutuu. Älypuhelinta en ole koskaan voinut käyttää – pieni, vilisevä näyttökin.

Ulkona on hyvä kuvata, varsinkin metsässä. Isot puut luovat silmilleni sopivan valoisuuden. Kesällä katsoin siellä kännykkäkameran kuvia hetkittäin paljain silmin. ”On tämä elämä ihmeellistä”, tuumasin itsekseni.

Kevään kirkkaus ei nakusilmin katsomista mahdollista; eikä aurinkoinen, luminen talvipäivä. Onneksi meillä on neljä vuodenaikaa, syksy on ehdoton suosikkini. Siihen minulla on muita lämpimämpi rakkaussuhde.

Kesä on myös helpompaa aikaa valoisuuden suhteen, aurinko tulee ylhäältäpäin. Aurinkolasit omien lasien päällä auttavat ja lippalakilla saa lisäsuojaa. Sisälläni asuva kokeileva ja leikkivä pikkutyttö kaipasi uusia haasteita. Mitä voisinkaan tehdä?

Heinäkuussa kokeilin älypuhelinta. Avasin uuden latausliittymän ja uuden SIM-kortin laitoin tuohon pinkkiin leluun. Mitä ihmettä, pystyin sisällä katsomaan tuota pientä lelua sisätiloissa paljain silmin. Elävä, vilisevä näyttö ei enää tehnyt huonoa oloa! On tämä elämä täynnä ihmeitä ja yllätyksiä!

Kolmen kimppa on historiaa, nelinpeli alkakoon! Mikä olikaan mottoni? Muistatko vielä sen? “En anna periksi”, sehän se on. En ole koskaan tekniikasta paljoakaan ymmärtänyt. Ja nyt käytössäni on jo monta erilaista laitetta. Minulle ne ovat leluja, tykkään leikkiä!

UUTEEN TIETOKONEESEEN ENSISILMÄYKSELLÄ RAKASTUIN

Vanha, hyvin palvellut apuvälineeni oli tullut hitaaksi. Se kuumeni ja vanhuuttaan oireili. Sitten tuli päivä, jolloin kone ei enää käynnistynyt. Harvinaisen kauan tuo kone toimikin, yli 12 vuotta. Kiitin sitä hyvästä yhteistyöstä ja opeista, joita siltä sain.

2023 lokakuussa ostin uuden tietokoneen. Kaupassa siihen heti silmäni iskin ja se iski silmää takaisin ;-)! Me sovimme todella hyvin toisillemme. Irrallinen näppäimistö ja suuri, 27 tuumainen näyttö. ATK-juttujen tekeminen tulisi olemaan helpompaa ja silmät tykkäsivät näkemästään jo kaupassa.

Vielä jouduimme viikon verran odotella ennen kuin saman katon alle pääsimme. Asentaja siihen teki taikojaan ja poisti kaikki liiat kirkkaudet ja sinisyydet. Koneesta tuli juuri sellainen kuin valoherkkä naputtelija tarvitsee.

Pitkä taival on takana, mutta nyt on on kaikki hyvin. Meillä neljällä on kaikki hyvin. Uusi tietokone, älypuhelin, tabletti ja minä muodostamme toimivan kokonaisuuden. Joka päivä opimme toisiamme paremmin tuntemaan, mutta vielä on jonkin verran särmien hiomista. Olen jo nyt päässyt pitkälle – onneksi en ole periksi antava tyyppi.

Kannustan sinuakin rohkeasti kokeilemaan eri laitteita. Saatat tykätä jostain ja joku ei kiinnosta lainkaan … vain kokeilemalla tiedät. Ota riski, on sinun vuorosi kellistää mahdollinen viha-rakkaussuhde tietokoneeseen. Onnea matkaan!

Toivon, että tarinani antaisi sinullekin toivoa paremmasta. Kyllä monesti jokin kiertotie löytyy, jos ei sitä valaistua valtatietä voi kulkea. En ole ainut valolle herkistynyt, mutta olen tapauksena sieltä herkimmästä päästä. Ja tätä en keksinyt omasta päästä, monet tutkimukset ovat sen osoittaneet. Mielelläni annan vinkkejä, jos johonkin niitä haluaisit.

PS. Sainko välitettyä sinullekin pienen toivon kipinän? Lupaatko, että et sinäkään liian helposti periksi anna?