Pimeä vuodenaika ja lisääntyvät keinovalot – haastetta kerrakseen kaltaiselleni
valopakolaiselle. Ymmärrän täysin, että tarvitsemme valoja, jotta näkisimme ja
näkyisimme. Kuinka saisin aivoni ymmärtämään kaiken näkemänsä!

Olimme vierailulla toisessa kaupungissa ja ilta ehti jo hämärtyä. Tiesin, mikä minua
odottaisi – saisin “nauttia” aimo annoksen valojen ihanuutta ennen kuin olisimme kotona.
Automatkassa menisi tunnin verran …

Ystävämme asuvat rauhallisella alueella, ikkunasta aukeaa kiva näkymä – katuvalot valaisevat
kauniisti ympäristöä. Kaikki hyvin, ajattelen, mutta pian kaikki olisi toisin.

Joudumme ajamaan keskustan läpi ennen kuin pääsemme isommalle tielle. Jotta en näkisi peilien kautta takaa tulevien autojen valoja, istun aina takapenkillä oikealla puolella. Eikös tuo paikka ole muutenkin arvovieraiden paikka … 

Ei riitä sormet laskemaan niitä kirkkaita valomainostauluja, joita sain silmät kiinni ihailla. Kädet
silmillä sanoin isännälle, jotta sanoisi, kun “vaara on ohi.” Kyllä, elämä on joskus vaarallista!

Silloin tällöin avaan silmät, tahdon katsella ympärilleni. Hetkittäin on ihan kivaa, kunnes
jossain välähtää jonkin firman mainos. Ne vasta herkullisia ovatkin, jotka vaihtavat väriä
tai vilkkuvat rytmikkäästi. Kyllä minua hemmotellaan, ilmainen ilotulitus!

Pimeässä kontrastit ovat vahvoja, kaikki valoa antavat vekottimet erottuvat,
osa edukseen, osa ei niin mukavasti.

Valojen suuntauksessa olisi paljon toivomisen varaa. Tämä toistuu niin auton ajovaloissa
kuin rakennusten ulkovaloissakin. Tiedän, että pihavalaistus on todella tärkeä. Hyvä näkyvyys
tuo liikkumiseen turvallisuutta. Ja kyllä hyvin valaistu piha pitää rosvotkin paremmin kurissa.
Usein nuo valaisimet vaan on suunnattu niin, että ohikulkeva autoilijakin saa osansa.
Hän sokaistuu hetkeksi.

Liikennettä valtatiellä on ihan riittävästi.
Saan kokea kaikkea kivaa ja vertailla eriväristen ajovalojen vaikutusta.
Vanhempien autojen kellertävät valot ovat suht ok. Uudemmissa on jo kirkkaampia
valoja – pakko sulkea silmät.

Ei taida olla tarvetta kommentoida vastaantulevia autoja, joissa on pitkät päällä
liian kauan. Ei sekään mukavaa ole, että takana tulee auto liian lähelle pitkät päällä.
Sen muistan itsekin kuskina ollessani.

Siniset valot ovat kauhistus.
Isäntä tietää jo varoittaa kaukaa lähestyvästä hälytysajoneuvosta.
Sitten istun kädet tiukasti silmillä ja odotan “vaara ohi” – ilmoitusta.

Nyt ajellaan jo pienempiä teitä, ja uskallan katsella maailmaa
avoimin silmin. “Tuossa pihassa on todella onnistunut valaistus, upea tunnelma,”
tuumailen ääneen.

Hupsista, mutkan jälkeen tulee vastaan koiranulkoiluttaja… Hahmolla
on päässään kirkas otsalamppu ja koiralla vilkkuva LED-panta.
Apua, en ollut varuillani – kaikki pitää oppia kantapään kautta!

Pian vastaan tulee pyöräilijä. Ei pelkoa sakoista, tällä ajajalla on
hyvät valot menopelissään. En vain osannut taaskaan varoa … vaatteisiin oli
kiinnitettynä sininen lisävalo, nam.

Joka syksy meitä muistutetaan heijastimista. Ja nykyisin
niissä on niin paljon valinnanvaraa. Edelleen vaan on niitä
näkymättömiä hahmoja liikenteessä. Miksi? Soisi kyllä kaikkien näkyvän,
jo oman etunsa vuoksi.

Puhunko juuri vasten omaa parastani, kyllä niin teen!
Turhankin tarkat silmäni löytävät jokaisen heijastimen ja sen tunnen kipuna
silmissä. Heijastinliivit huomaan jo kaukaa, osaan olla katsomatta.

Vielä koen jotain, unohdan varoa sitä tiettyä taloa mäen alla.
Taloa, jossa on kirkas, metallinen postilaatikko. Olen pahasti myöhässä,
ajovalot osuvat laatikkoon … peli on menetetty!

Avaan kotioven ja suuntaan lääkekaapille.
Otan särkylääkkeen ja voin vain toivoa, että en yöllä herää migreeniin.
“Kyllä tässä silmäsäryssä on jo ihan tarpeeksi,” puhisen itsekseni.

Tämä kotimatka oli hyvä muistutus – minulle turvallisin paikka
pimeällä on koti. En odota seuraavaa unohdusta. Tosin tiedän,
että muisti pettää jossain vaiheessa. Ja kantapäät kipeytyy, taas!

Ps. Muistithan laittaa heijastimen heilumaan!