Tykkää, ei tykkää, tykkää … hoin teininä
päivänkakkaran terälehtiä repiessäni. Jotenkin tuo liittyi
poikiin ja ihastuksiin. Se oli hupia, harmitonta ajanvietettä. Enpä tiennyt hokevani samaa myöhemminkin, tosin toisessa yhteydessä.

1985 tutustuin tietokoneeseen. Atk kuului kouluaineisiin,
en ihastunut. Moitin jo silloin näyttöä. Olin ainut, jota kirkkaus häiritsi.
Irvistelin rumasti mielessäni ja himmensin
laitteen sopivammaksi.

1988 toisen koulun atk-tunnit ja sama kokemus.
Himmennys ei auttanut. Tein vain pakolliset tehtävät,
en tykännyt koko masiinasta. Ajattelin, ettei tuo
atk ole minun juttuni.

2002 lokakuun lopulla ostimme kotiin tietokoneen.
Olin päättänyt opetella hiljakseen tuon koneen salat.
“Periksi en anna”, tuumailin ja kertailin koulussa opittuja asioita.
Nyt himmennyskin oli jo toimivampi …

Viikon ehdin naputella. Sitten tuli stoppi, iso stoppi!
Silmät eivät sietäneet tietokoneen kirkasta valoa. En voinut olla samassa huoneessa, jos kone oli auki. Se hurja kirkas / sininen valo pakotti pakittamaan.

Himmeästä pimeään

Toisen meistä oli väistyttävä, emme mahtuneet samaan tilaan.
Asiaa helpotti se, että suhteemme oli suht löyhä –
en ollut kiintynyt, en ihastunut. Tykkäämistä en joutanut miettimään,
meidän oli parempi olla kaukana toisistamme!

Ei tietokoneen valo ollut ainoa hankala. Kaikki valot
tuntuivat kipuna silmissä. Jos suoraa valoa vielä pystyinkin välttämään,
niin heijastukset pinnoilta tekivät elämästä melko kimuranttia. Minä vikisin
ja valo vei minua … pimeyteen!

Ikkunoista tunkeva auringonvalo oli paha vastus. Pilvisinä päivinä luonnonvalo oli hetkittäin ok. Kokeilin erilaisia verhovirityksiä. Teippasin pimennysverhoja maalarinteipillä seinään. Hetken nuo konstit auttoivat, siis vain hetken.

2006 olin peittänyt lähes kaikki ikkunat. Oli helpompi olla särkevien silmien kanssa … saivat edes kotona rentoutua. Luulin olevani turvassa. Aina jokin viritys irtosi. Sain aimo annoksen kirkasta päivänvaloa päin näköä. Ne hetket olivat painajaista, kipua ja tuskaa silmissä. Pakenin pimeään.

Kipu helpotti, kun olin ollut täysin pimeässä huoneessa vartin verran. Tykkäsin. Olin keksinyt hyvän ja halvan hoitomuodon. Nimesin nuo lepohetket koppihoidoiksi. Kyllä siellä silmä lepäsi, ei mitään ylimääräistä, ei mitään “vaarallista”.

Opin myös “tankkaamaan pimeyttä varastoon”. Jos oli jokin pakollinen meno tiedossa, niin vietin pari päivää sisällä. Näin selvisin seikkailuista valoisassa maailmassa suht pienin vaurioin. Ne paranivat sitten koppihoidossa.

2010 meille asennettiin uralliset pimennysverhot. Nyt olin oikeasti turvassa.
Ei ollut pelkoa teippien irtoamisesta, elämästä tuli helpompaa! Silmät alkoivat kestää paremmin pieniä pyrähdyksiä ulkona.
Vielä on toivoa ajasta paremmasta!

Maailma oli muuttunut pimeiden vuosieni aikana todella paljon. Tietokonetta tarvittiin yhä enemmän. Kotona minun ja masiinan valtataistelu jatkui, emme vieläkään tykänneet toisistamme. Olimme pattitilanteessa edelleen. 

Uusi yritys

2011 sain apuvälineeksi oman kannettavan tietokoneen.
Se oli tarpeisiini riittävästi himmennetty … näyttö oli musta. Kaikki yllättävät, ponnahtavat kuvat oli estetty.

Nyt oli tilaisuus opetella sen käyttöä … tosin en muistanut mitään niistä
koulun atk-opeista. Ja usein musta näyttö piti pimennossa tärkeitä kohtia.
Juuri niitä, joita olisi pitänyt klikata.
Ei voi sanoa oppimisen olleen vauhdikasta!

Olimme jälleen yhdessä, minä ja tietokone. Olimme molemmat muuttuneita. Annoimme suhteelle uuden mahdollisuuden. Kyllä meillä erimielisyyksiä oli. Taisi
jokunen voimasana joskus kuulua. Emme aina tehneet saumatonta yhteistyötä. Jostain sentään olimme samaa mieltä …

… haluamme jatkaa yhdessä. Rakkaudesta emme ole vielä tiedä. Meille riittää, että tykkäämme toisistamme. Sinnikkyys palkitaan ja mottoni on yhä se sama “periksi en anna”. Tunnelin päässä näkyy jo valoa!

Ps. Sainko välitettyä sinullekin pienen toivon kipinän?
Ei anneta periksi! Tuo kipinä kasvaa vielä nuotioksi,
jossa keitämme nokipannukaffeet!